Häpeä omasta unelmasta

Mun viimeisimmässä postauksessa kerroin mun keikkahaaveista, ja kuinka oikeesti oon jo miettinyt niiden toteuttamista ja yksityiskohtiakin. Sitten tulee se toinen hetki (kuten nyt), kun mietin, että miksi ihmeessä annan itseni ajatella asiaa haaveilua pidemmälle. Täytyy osata laulaa, omistaa omaperäinen ääni, olla muutenkin kiinnostava ja jotenkin super karismaattinen esiintyjä, että kukaan sut edes buukkaa keikalle. Menisinkö nolaamaan itseni oikeesti sillä, että markkinoin itseäni aivan hullunlailla, eikä kukaan oikeesti edes halua mua laulamaan.

Sama ajatus on senkin taustalla, etten uskalla kertoa tästä haaveesta mun läheisille. Tästä blogistakin tietää pelkästään mun puoliso ja ystävä. Eikä se johdu siitä, ettenkö voisi kertoa läheisilleni mistä vain, vaan enemmän tämän haaveen tärkeydestä ja arkuudesta. Laulaminen on itselle niin tärkeää, että se on yksi haavoittuvaisimpia kohtia itsessä. Ehkä siinäkin pelkään itseni nolaamista, jos intona kertoisin keikkasuunnitelmista, enkä sitten koskaan siinä edes onnistuisi. Mieluummin hiljaa, sen enempää asiasta huutelematta, kokeilen siipiäni ja yksin totean, etten onnistunut. Vaikka tiedän, että tukiverkoston kanssa se olisi helpompaa ja mukavampaa.

Kai myös pelkään, etten saisi tarvitsemaani tukea. Ettei kukaan olis mun puolesta iloinen ja innoissaan. Musta on aina tuntunut etten ole koskaan sen suuremmin saanut tukea laulamisen saralla ja sekin on tehnyt sen olon, ettei mun laulussa voi olla mitään erityistä. Mutta ymmärrän toki sen, että oon voinut epävarmana omissa ajatuksissa vain ajatella sen niin. Ja toisaalta tunnen olevani muutenkin keskimääräistä tarvitsevampi ihminen, mitä tulee ihmisten kannustukseen ja puskemiseen. Siksikin on ihan hyvä opetella nyt ihan itse puskemaan itseään uskalluksen tielle, koska minä siitä olen ihan itse vastuussa.

Nyt tässä kun tätä fiilistä taas purkaa sanoiksi, osaa ajatella, että nämä olot todennäköisesti kuuluu tähän matkaan. Oon kuitenkin ollut laulajuus-varmuuteni kanssa vuosia ihan nollassa, ja oon jo uskaltanut ajatella konkreettisesti esiintymistä ja keikkailua. Olis varmaan jopa kummallista, jos en ajoittain vajoaisi takas epävarmuuteen.

Ehkä otan näistä ajatuksista nyt itselle haasteeksi kertoa blogista ja sitä kautta omista haaveista muutamalle läheiselle. Tämä matka on itselle melkein pelkkää haastetta ja vuorien ylitystä, mutta ilman niiden ylittämistä, en voi koskaan päästä elämään omaa unelmaa. Ja sinne tahtoisin ihan todenteolla päästä. Vaikka se kuinka välillä kirpaisee sanoa ääneen.