Laulutunti kokemukset: Pelkoja ja oivalluksia

Oon käynyt kerran kasvokkain tapahtuvalla laulutunnilla. Se järjestettiin viikonloppukurssimaisesti erään lauluopettajan toimesta alueella, jossa lauluopetusta ei ole säännöllisesti saatavilla. Omalla kotikylällä ei myöskään järkätä laulutunteja, joten kun lähialueella tuli tällainen tilaisuus, tartuin siihen. Siitä ei kuitenkaan jäänyt käteen aivan sitä, mitä ehkä olin odottanut.

Jännitin ihan hirveästi tunnille menoa, mutta samalla olin tosi tyytyväinen, että uskalsin ilmoittautua. Samana päivänä oli useamman henkilön laulutunnit peräkkäin. Lauluope oli kirjoittanut Whatsapp-ryhmään, että muiden lauluja voi halutessaan tulla katsomaan ja olla vaikka koko päivän mukana. Toivoin mielessäni heti, ettei kukaan tulisi omien harjoitusten aikana paikalle.

Kun oma laulutunti alkoi, juteltiin ensin perusjutut open kanssa. Kauanko oon laulanut, oonko ennen käynyt laulutunneilla yms... Samalla mainitsin mun järkälemäisestä esiintymiskammosta. Muistaakseni painotin pelon suuruutta, ja että nytkin jännittää tosi paljon. Hän innostui, että aloitetaan tekemällä alkuun harjoitus, joka poistaa jännitystä ja saa mut rentoutumaan ennen, kun alotetaan.

Kyse oli improamisesta. Hän näytti esimerkkiä ja sanoi, että laulat vaan säveliä, mitä ikinä mieleen tulee. Irroittele ja anna palaa, äläkä mieti yhtään. Mulla oli tosi epämiellyttävä olo. Miten kehtaisin laulaa jotain itse keksimää, suunnittelematonta ja harjoittelematonta, kun en pystyisi siihen edes yksinään ilman häpeää. Yritin kuitenkin. Se oli tosi vaivalloista, vetäisin jonkun lyhyen laimeen riffin, jonka jälkeen hiljenin ja toivoin, että se oli siinä. Mutta ei se tietenkään ollut, kun musta vielä huokui jännitys ja kireys. Opettaja pyysi lisää. Taas sama, koitin saada jotain ulos, opettaja kannusti, että anna tulla vaan, mutta ei vaan lähtenyt. Ahdistus oli jäätävä. Mua hävetti ja mulla oli tosi nöyryytetty olo. Jonkin aikaa opettaja yritti saada mua irrottamaan häpeästä, mutta tunne oli vaan liian iso. Tunsin epäonnistuneeni.

Jatkettiin lauluharjoitteluun. Olin saanut valita itse kappaleen, mitä tunnilla harjoitellaan. Valkkasin Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. Biisi, jonka olin esittänyt enoni häissä ja laulanut paljon itsekseen. Se oli tuttu ja tiesin, että osaan sen, mutta halusin oppia vielä syvemmin.

Lauluope antoi ohjeita hengitykseen ja tukeen; hengitä vatsaan niin, että vatsa pullistuu ihan kunnolla ja samalla pidä syvillä vatsalihaksilla tukea. En ymmärtänyt ohjeita ollenkaan. Monta kertaa hän hoksautteli laulun aikana ottamaan happea oikeaan paikkaan, koska ei nähnyt mun vatsan pullistuvan. Koska käsitin ohjeet väärin, mun tuki ja hengitys oli tavallaan toisiaan vastaan. En käsittänyt, miten samalla voin hengityksellä pullistaa vatsaa, kun vedän sitä sisäänpäin lihaksilla. Ja tietty, kun nämä asiat ei olleet kunnossa, mun ääni rasittui ja loppuajasta biisi ei kulkenut enää senkään vertaa. Siinä tilanteessa en tietenkään osannut käsitellä asiaa järjen kautta, vaan ajattelin epäonnistuneeni ja olevani vaan huono. En mä osaa laulaa.

Ope kysyi multa, oonko pystynyt laulamaan biisin kokonaan aiemmin, ja kun vastasin myöntävästi, kysyi että miten. "Laulappa nyt niin kun ennenkin oot laulanut." Mutta eihän mun äänihuulet enää jaksanut mitään. Muistan kuinka lauluope oli aivan hämillään siitä, etten onnistunut, vaikka pelkästään jännityskin oli syönyt mun ääntä koko laulamisen ajan. Kaiken lisäksi seuraava laulaja tuli sinne kuuntelemaan sitä mun mielestä aivan karseaa kähisemistä omien tuttujensa kera. Laulutunnin loputtua menin autoon ja purskahdin itkuun. Taas se tunne otti musta vallan, mitä olin niin kovasti yrittänyt käsitellä viime vuodet; "mä en pysty, musta ei ole siihen, enkä mä osaa".

Myönnän, että olin tästä kokemuksesta jonkun aikaa hieman katkera. Tuntui, ettei lauluopettaja ymmärtänyt mun pelon suuruutta, ja ohjeita tekniikoista olisi pitänyt yrittää selittää eri tavalla, kun hän joutui niin useasti niistä muistuttamaan. Jälkeenpäin kuulin, että toiselle siellä käyneelle se oli paras kokemus lauluopetuksesta. Ymmärsin, että ehkä meillä ei opettajan kanssa vain kohdannut jokin, että oltais oltu samalla sivulla.

Nyt vuosia sen jälkeen sijoitin netissä tapahtuvaan laulukurssiin, jossa on paljon laulutekniikka ja harjoittelumatskuja. Ekat videot oli hengityksestä ja tuesta. Ymmärsin jokaisen ohjeistuksen, koin ahaa-elämyksiä ja huomasin, että mulla on ollut omasta takaa jo tuki kunnossa laulaessa. Se tosiaan oli vain yhteisymmärryksestä ja ehkä hieman puutteellisesta opastuksesta kiinni, etten onnistunut aiemmin. Tämä korjasi mun kokemusta lauluopetuksesta. Nyt oon pystynyt treenaamaan tukea ja hengitystä entisestään ja paljon paljon muuta laulamiseen liittyvää. Kurssin kautta oon saanut varmuutta omaan laulamiseen, ja sitä myötä rohkeus on kasvanut. Oon oppinut olemaan armollisempi omaa laulamista kohtaan ja koitan harjoitella pois täydellisyyteen pyrkimisestä.

Tähän asti isoin saavutus oman pelon voittamisen kannalta on se, että uskalsin laulukurssilla osallistua haasteeseen, jossa piti revitellä ja improta. Kuvasin oman impro-revittelybiisin videolle, ja julkaisin lauluyhteisöön. Jo se, että kehtasin revitellä itsekseni ilman järkyttävää häpeää, on mieletön saavutus mulle. Mutta se, että julkaisin sen vielä muiden nähtäville. Ja siinä klipissä, mun laulussa oli asioita, mitkä olen luokitellut virheiksi. Nyt pystyin näkemään siinä ihmisen, joka rakastaa laulaa, eikä piilota sitä.

Kuva: Dieter Robbins Pixabaystä