Ukki - mun suurin fani

Makoilen sängyssä, ja pitäis alkaa nukkumaan. Mutta huomaan ajattelevani taas erästä mulle tosi tärkeetä henkilöä, jota mulla on kova ikävä...Ukkia. Hän lähti ikuiseen lepoon pari vuotta sitten. Ei ole montaakaan sellaista päivää kulunut, ettenkö olis ajatellut häntä. Ukin muistelu edelleen kirvoittaa kyyneleet silmiin ja ikävä puristaa rinnasta.

Ukki oli ihan mieletön ihminen. Lämmin, lempeä ja rakastava. Semmonen ihana nallekarhu. Ukki oli tosi taiteellinen, hän maalasi ja piirsi äärettömän taitavasti, soitti kitaraa ja lauloi. Hän oli taiteilija myös keittiössä ja loihti ihan järettömän hyviä ruokia. Ihailin ukkia aina tosi paljon, ja ihailen edelleen.

Ukki rakasti laulaa karaokea ja myös sitä, että muut lauloivat. Varsinkin me lapsenlapset. Hän aina innostui, kun suostuin laulamaan ja rupesi pikapikaa laittamaan kaikki karaoke laitteet kuntoon. Muistan vieläkin elävästi ukin mikrofoni testauksen "yks kaks yks kaks". Kuulen sen mun päässä ukin äänellä just niinkuin hän sen aina sanoi. Hymyilyttää.

Jokaisen biisin kohdalla ukki aina arvioi, että miltä korkeudelta biisi olisi mulle luonnollisin laulaa, ja sääti sävelkorkeuksia ja sitten testailtiin onko sopiva. Ja sitten kun lauloin menemään, ukista näki kuinka se loisti ylpeydestä.

Sitten kun esiintymispelko rupesi ottamaan musta valtaa, enkä enää uskaltanutkaan laulaa, ukki kovasti koitti houkutella ja kannustaa. Näin jälkeenpäin mua harmittaa tosi paljon, että lopetin sen kuin seinään, enkä enää vain kyennyt laulamaan ukin kanssa.

Oon aina sanonut, että ukki oli mun suurin fani. Ukki oli myös suurin kannustaja ja kehui mun laulamista aina tosi paljon. Kuulen edelleen ihmisiltä, kuinka ukki oli aina hehkuttanut, että kyllä se vaan osaa niin hyvin laulaa (nyt ne kyynelkanavat sitten viimeistään aukesi)

Kun ukki lähti tästä maailmasta, mulle alkoi tulla siitä valtavaa pettymystä itseeni, että miksi miksi miksi lakkasin jakamasta ukin kanssa tätä meille yhteistä rakasta asiaa, laulamista. Että nyt en enää koskaan pysty jakamaan hänen kanssaan tätä harrastusta, en saamaan sitä tukea ja kannustusta. Ukki ei enää voisi nähdä mun kehittymistä, tai jos saisin voitettua mun pelot ja alkaisin esiintymään. Miksi pitikin olla niin pelkuri.

Mutta sitten aloin huomaamaan, että aina kun laulan, alan ajattelemaan ukkia. Mulla oli ihan sellainen olo, kuin hän kuuntelisi. Päätin välittömästi, että haluan laulaa ukin muistotilaisuudessa. Tiesin toki, etten pystyisi siihen, vaikka rohkeus riittäisikin, joten tein videon ukin kuvista ja äänitin taustalle oman version kauniista kappaleesta Maasta sataa taivaaseen - Suvi Teräsniska.

Muistotilaisuudessa murruin täysin heti ensimmäisestä sekunnista, kun video lähti pyörimään. Itkin lohdutonta lapsen itkua. Olin työstänyt videota ja harjoitellut laulua viikkoja, ja nyt sain vain purkaa sen kaiken siihen kiinnittyneen tunteen ulos. Tuntui siltä, että tein kunniaa ukin muistolle. Tiedän, että ukki olis ollut varmasti tosi ylpeä musta.

Pian hautajaisten jälkeen tuntui vielä, että johonkin mun täytyy purkaa sitä ikävää. Aloin kirjoittamaan ukille biisiä. Osasin hädin tuskin soittaa vielä pianoa, mutta kokeilun kautta sävelsin musiikkia inspiroituneena mun idolista. Etenkin niinä hetkinä, koin vahvaa tunnetta siitä, että saan jotenkin ukkiin yhteyden musiikin kautta. Siitä biisi lopulta kertookin. Uskon, että ukki edelleen kuuntelee, kun laulan. Ja tiedän, että hän on ylpee musta.

Tästä kokemuksesta oon saanut järettömän määrän voimaa taistella mun pelkoja vastaan, lähteä toteuttamaan sitä unelmaa ja lopettaa sanomasta, että "no ehkä joskus". Ei. Ei joskus. Vaan nyt.

Kiitos ukki. Lepää rauhassa ❤️

Kuva Jeremy Kyejo Pixabaystä